Herätä mut eloon.

Mun elämä menee ihan ohi. Mä en tee koskaan mitään enkä käy missään. Tuntuu että kaikki on ihan turhaa. Mä käyn päivisin koulussa ja sitten vain istun kotona. Miksen mä tee elämästäni ikimuistoista? Ettei tarvitse vanhana katua. Ja saa muistella niitä elämän pieniä virheitä ja niitä hyviä hetkiä. Joo, on mulla jonkun verran muistoja, muttei mitään ihmeellisiä. Jotenkin masentaa.
Mä en jaksaisi enää hirveästi angstata tai olla murheissani, siksi mä en ole hirveästi nyt tänne blogiinkaan kirjoitellut. Mä haluaisin olla iloinen ja iloita pienistä asioista. Mutta en osaa.

Mä muutin kaksi kuukautta sitten omaan asuntoon ja toivon etten olisi muuttanut. Hirveä stressi ja kiire koko ajan. Rahat ei riitä ja joudun elämään nälässä. Ehkä se on toisaalta hyvä, laihdunpahan. Mutta se olo mikä siitä tulee, ei ole hyvä. Mulla on nälkä koko ajan, heikko olo kestää koko päivän. Ja mulla on tosi yksinäistä tässä pikku kopissa.
Onneksi mä saan kuitenkin käydä aina välillä kotona moikkaamassa vanhempia, mun pikkusiskoa ja kissaa. Ja yleensä saan siellä myös syödäkseni kunnolla. Mutta aina kun mä menen kotiin, mä punnitsen itseni. Mun ei pitäisi tehdä sitä koska masennun aina sen jälkeen. Mä lihon lisää ja liikaa. Varmaan johtuu siitä, kun asuu yksin ja voi ostaa ihan mitä haluaa, niin ostan sitten kaikkea epäterveellistä ja lihottavaa ruokaa.

Mä haluan mun elämälle tarkoituksen.

Sick of everything.

Mä en voinut liikkua koska se sattui. Mä en voinut vain maata, sekin sattui. Nukkumaankaan en pystynyt, sillä ei nukuttanut. Olin nukkunut jo liikaa. Olin vain naulittu tähän paikkaan, tähän sänkyyn ja tähän aikaan.
Kukaan ei edes välittänyt. Äiti hääräili omia juttujaan eikä tullut edes katsomaan olinko mä kunnossa. Mä voisin olla sen puolesta vaikka kuollut. Ei se tietäisi, kun ei sitä kiinnostanut.
Kukaan mun vähistä kavereista ei ollut soittanut mulle kokonaiseen kolmeen päivään. Ei edes pientä tekstiviestiä. Ei mitään. Mä voisin olla kuollut eikä nekään tietäisi mitään. Miksi niitäkään kiinnostaisi…
Voi kun voisinkin valittaa vielä siitä ettei poikaystävä huolehtinut, mutta mikä poikaystävä? Ei mulla ollut. Ei ketään.
Yksin tässä maailmassa, yksin kärsimässä ja aivan ainoana olemassa.

Mulla oli ihan paska olla enkä silti voinut muuta kuin olla.


Whose woods 
these are I think
I know
His house is in
the village though;
he will not see me
stopping here
To watch his 
woods fill up
with snow.
The woods are lovely,
dark and deep
But I have promises
to keep
And miles to go
before I sleep.

So far away.

Muistan sen päivän kuin eilisen, kun poliisit tuli meidän ovelle ja ilmoitti sun kuolemasta. Äidille ne sen sanoi, mä olin silloin vielä tyytyväisenä leikkimässä mun uusilla barbeilla. En vielä tiennyt millaisia uutisia ne hetki sitten ovella näkemäni sinipukuiset miehet olivat tuomassa.
Äiti astui huoneeseeni ja mä luulin että se halusi tulla leikkimään mun kanssa. Ei se halunnut kun sillä oli jotain asiaa. Se istui mun sängylle ja mä nousin lattialta istuakseni sen viereen. Äiti otti mua kädestä kiinni ja mä tajusin, että tämä olisi jotain tärkeää.
Se katsoi mua silmiin ja alkoi puhua. Mä kuuntelin ihan hiljaa.


"Sun isä sai yöllä sairaalassa sydänkohtauksen."


Isi oli sairaalassa kehkosyövän takia. Mutta mun isä olisi vahva ja voittaisi sen ja tulisi taas terveeksi. Näin mä ajattelin äidin sanottua isän saaneen sydänkohtauksen. Tiesin, että isä oli selvinnyt siitäkin. Mun isi oli maailman vahvin. Mun isi oli mulle sankari, ylivoimainen ja voittamaton.


"Lääkärit yritti elvyttää sitä, mutta... Sun isä kuoli."


Kaikki romuttui. Ei mun isä ollutkaan mahtava ja kuolematon. Se oli vain tavallinen isä. Ja se oli jättänyt mut.
Äidin kerrottua mulle tuon, mä jotenkin tyhjenin. Äiti sanoi jotain mulle, mutten kuunnellut. Sitten se jätti mut yksin. Mä olin seitsemän. Mä en ymmärtänyt tai halunnut ymmärtää, etten näkisi isääni enää koskaan. Jatkoin vain barbeillani leikkimistä.
Seuraavat kuukaudet ovat aivan pimennossa, en muista mitään. Kunnes tulivat hautajaiset.


Hautajaispäivän aamuna muistan kuinka minua väsytti herätä niin aikaisin, mutta kuinka piristyin muistaessani että tänään saisin pistää päälleni uuden mekkoni.


Kun mä seisoin siinä arkun edessä siskoni ja veljeni keskellä, katsoin kaikkia ihmisiä jotka seisoivat päät painuksissa. Mun sukulaisia. Mä katsoin kuinka kaikki itki ja niiskutti. Kaikki olivat surullisia. Syystäkin.
Miksi mä en sitten ollut?
Katsoin vasemmalle puolelleni siskoani. Sekin itki.
Miksi mä en itkenyt?
Katsoin oikealle. Veljenikin itki lukiessaan adressia.


Mua alkoi ahdistaa. Mun isäni makasi edessäni tuossa ruskeassa arkussa kuolleena enkä mä tuntenut mitään.
Yritin itkeä. Ei onnistunut, en saanut puserrettua edes yhtä kyyneltä.
Musta tuntui, että mä en edes ansainnut isää, koska en surrut sen kuolemaa. Siltä musta vieläkin tuntuu.


Mulla on niin kova ikävä mun isää. Mä haluaisin tietää mitä mieltä isi olisi musta nyt.
Mitä se näyttäisi.
Joisiko se vielä vai olisiko se päässyt eroon alkoholismistaan.
Millainen se olisi.
En koskaan saa tietää ja tiedän että nää asiat tulee pyörimään mun mielessä aina.


Mulla on vain yksi ainut muisto susta. Mä istuin sun sylissä ja luin sulle Aku Ankkaa. Halusin näyttää sulle kuinka olin oppinut koulussa lukemaan. Luin sulle koko lehden ja sä kuuntelit herpaantumatta. Se oli onnellinen hetki.


Mä rakastan sua iskä.

Today I feel invincible.

Minä kysyin äidiltä mitä Jumala tekee kaiket päivät. “Pelastaa ihmisiä.”

Ja minä uskon sen. Pelastihan Hän minutkin. Kuoleman partaalta. Hänen enkeleidensä ansiosta minä vielä hengitän.

Kysyin pikkusiskoltani mikä elämän tarkoitus on. “Rakkaus.”

Rakkaus. Rakkaus saattaa pelastaa ihmishenkiä, rakkaus on voimakas ja rakkaus on hyvä.

Minä haluan tuntea rakkauden ennen kuin kuolen. Mutta en silti usko sen olevan elämän tarkoitus.

Eilen minä löysin kauan kadoksissa olleen itsekurini. Aloin ajattelemaan. Haluanko minä tosiaan näyttää tältä? Ja muistin että vain 5 viikon päästä minä täytän 18. Se maaginen luku, jonka ansiosta elämäni paranee huomattavasti. Toivottavasti.

5 viikon päästä ne haluavat järjestää minulle synttäribileet. Sinne tulee paljon ihmisiä, niitä entisestä elämästä ja tästä uudesta. Haluanko minä hyllyä siellä vai pitää hauskaa ja olla miettimättä kuinka paljon läskiä kehossani on? Koko ajan nostella housujani mahan päälle kun istun, ettei mahani vahingossakaan pömpötä?

Ja tämän kautta löysin ihanan itsekurini. Elokuussa minä olen laiha. Kärsin seuraavat viisi viikkoa, jotka alkoivat tästä päivästä ja sitten nautin tuloksista.

Olen vahva.

Do you hear me God?

Tyttö istuu pöydän ääressä. Pöytä on katettu täyteen ja tyttö näyttää rauhalliselta, nälkäiseltä. Mielessään tyttö panikoi. Miettii kuumeisesti tekosyitä jättää väliin tuo herkullinen ateria. Kuinka valehdella niille kaikkein rakkaimmille?

"Taidan olla kipeä. En voi syödä, äiti."

Todistaakseen sanansa tyttö nousee pöydästä, juoksee vessaan lukiten oven ja oksentaa sisuksiaan ulos. Oven toiselta puolen kuuluu lause joka tekee tytön onnelliseksi. Edes hetkeksi.

"Tuon sinulle vettä, mene lepäämään."

Olin välttänyt ruokailun tältä päivältä.

Olen alkanut miettimään elämän tarkoitusta. Mikä se on? Onko elämällä edes tarkoitusta? Miksi me elämme tällä maapallolla?

Jotta voimme tehdä töitä uupumukseen saakka, ottaa turhia velkoja ja maksaa niitä itku silmässä, satuttaa toisiamme ilman mitään hyvää syytä? Sitäkö elämä on?

Olen myös alkanut miettimään Jumalaa. Onko Häntä? Jos on, miksi hän antaa kaiken tämän pahan tapahtua ja hyvien ihmisten kuolla ennen aikojaan?

Onko missään mitään järkeä?

Dream on.

Olen kehittänyt itselleni oman unimaailman. Unissani minun on hyvä olla. Nukkuessani olen onnellinen, enkä tahtoisi herätä.

Silloin minulla on ystäviä, paljon. Ja he välittävät minusta. Minä olen ainut asia, jota varten he elävät. Heidän ainut tehtävänsä elämässään on miellyttää minua ja varmistaa minun olevan onnellinen. Unissani olen täydellinen. Olen laiha, sosiaalinen ja kaunis. Kaikki mitä toivoisin oikeassakin elämässäni olevan. Ja unessani minulla on maailman ihanin ja täydellisin poikaystävä, joka välittää minusta ja rakastaa minua.

Tahtoisin elää unimaailmassani aina enkä koskaan herätä.

Oikeassa elämässäni mikään ei onnistu, mikään ei ole hyvin. Jonkin aikaa sitten luulin asioiden olevan parantumaan päin. Ei. Olen tuomittu elämään onnettomana ja epäonnistujana.

Tämä kesä on täysin pilalla jo nyt. En ole tehnyt mitään, en ole ollut missään enkä kenenkään kanssa. Minulla ei ole ystäviä. Ei ketään kenen kanssa viettää aikaa ja luoda muistoja.

Kun olen vanha ja katson elämääni taaksepäin, näenkö mitään?

Land of confusion.

 

En tiedä enää mistään mitään. Olen menettänyt ymmärrykseni kaikkea kohtaan ja eniten omaa itseäni kohtaan. En tiedä mitä haluan, en tiedä mitä en halua enkä osaa siksi tehdä oikein mitään. Joten minä vain olen. Minä vain nukun ja katson telkkaria näkemättä yhtään mitään. Silmäni pomppivat tekstien yli näkemättä niitä. Ymmärtämättä mitään.

En tiedä miksi tai milloin aloin käyttäytymään näin. Kuin jokin... zombi. En ajattele, mieleni on aivan tyhjä. On kuin olisin vain henkisesti lakannut olemasta.

En tiedä. En vain tiedä.

Let it roll.

Minun elämäni alkaa olla kunnossa. Ei täysin, mutta sinne suuntaan ollaan menossa. Täytän kahden kuukauden päästä kahdeksantoista, ja sitten kukaan ei voi enää tarkkailla minua. Pääsen muuttamaan omaan asuntoon. Saan paljon kaivattua omaa rauhaa.

Syömiseni on parantumaan päin myös. En vieläkään syö paljoa enkä terveellisesti, mutta syön kuitenkin enkä paastoa enää. Liikun yhä paljon. Jokapäiväinen lenkkeily on pakkomielteeni. En voi mennä rauhassa illalla nukkumaan jos en ole liikkunut sinä päivänä vähintään 30 minuuttia.

Parasta tällä hetkellä kuitenkin on yksi poika. Hän on niin mahtava, ihana ja söpö. Hänen ansiostaan olen iloisempi ja sen myötä onnellisempi. Olen myös saanut muutamia vanhoja kavereita takaisin. Helppoa ei ole tosiaankaan ollut mutta parempaan päin.

Äiti taisi sittenkin olla oikeassa. Pohjalta ei ole muuta suuntaa kuin ylöspäin.

Kesälomakin alkoi viime viikon torstaina ja vaikka toisaalta harmittaa vähän, olen iloinen että alkoi. Minulla ei ole kesätöitä eikä minulla ole rahaa. Sitä olisi jostain jotenkin saatava sillä muutettava tosiaan olisi sitten elokuussa. Ja ilman rahaa se ei tule onnistumaan. Ja minähän muutan. En jää tänne enää hetkeksikään.

Hyvää kesälomaa kaikille! :)

Issues.

Olen aivan hirveä ihminen. Satutan niitä kenestä välitän ja sitten yritän jälkeenpäin korjata tilanteen. Miksi en vain lakkaa tekemästä virheitä niin ei olisi mitään korjattavaa. Tuntuu aivan kauhealta ja tekee mieli satuttaa itseäni. Tahdon tuntea saman kivun mitä muille aiheutan. Ansaitsen sen saman, pahemmankin. Ansaitsen niin paljon pahempaa.

Tahdon hänen satuttavan minua. Hänen täytyy antaa minun kärsiä, hän ei saa antaa minulle helposti anteeksi. Se olisi minulle oikein, enkä silti toivo sitä. Sillä tahdon hänet.

Jos teillä kenelläkään on mitään kysymyksiä minulle, ihan mitä vain, vastaan mielelläni. Joko itseeni liittyviin tai blogiin liittyviin asioihin. Tahdon kuulla teistä, rakkaat lukijat!

Haaste.

Kiitos haasteesta nuorallatanssija! :)


1. Missä päin asut?
- Asun Itä-Suomessa, tarkkaa paikkakuntaa en tohdi kertoa.


2. Harrastatko/oletko harrastanut jotain? Mitä?
- Olen nuorempana harrastanut balettitanssia.


3. Toinen nimesi?
- Pauliina.


4. Mikä saa sinut iloiseksi?
- Musiikki saa aina hymyn kasvoille.


5. Miksi kirjoitat blogia?
- Tahdon purkaa asioita mielestäni, se helpottaa.


6. Mihin haluaisit ehdottomasti matkustaa?...
- Kaikkialle. Mutta ensimmäisenä listassa olisi tällä hetkellä Australia, haluan nähdä kenguruita.


7. ...Ja kenen kanssa?
- Yksin tai ystävän.


8. Mitä kieliä haluaisit osata?
- Tahtoisin todella paljon oppia puhumaan venäjää. Se on niin kaunis kieli.


9. Mikä on oudoin tapasi?
- Puhun usein öisin Pohjantähdelle, koska kuvittelen isäni katselevan minua sieltä.


10. Mitä kirjaa rakastat?
- Luen liikaa, en osaa sanoa vain yhtä kirjaa. On niin paljon hyviä, mutta esimerkiksi Sofi Oksasen Stalinin lehmät on aivan mahtava.


11. Mikä on lempi esineesi?
- Isältäni saama enkelikaulakoru. Kuvittelen sen olevan suojelusenkelini, joka suojelee minua pahalta.


Haastan seuraavat:
jaljubljutebja
Otavatar
Kimppe
Alicia


Kysymykset:


1. Millaista musiikkia kuuntelet?
2. Onko sinulla lemmikkejä?
3. Millainen olet luonteeltasi?
4. Itketkö usein? Miksi?
5. Mikä on lempi elokuvasi?
6. Kuka on rakkain ihminen sinulle?
7. Mitä inhoat eniten?
8. Mikä on parasta sinussa?
9. Kuka on mielestäsi parhaimman näköinen julkkis?
10. Millaisena näet itsesi 10 vuoden päästä?
11. Uskotko Jumalaan?

I hate everything about you.

Minä pelkään. Olen menettämässä otteeni Anasta. Syön aivan liikaa, nautin syömisestäni enkä liiku enää. En edes halua liikkua. Välillä ajattelen olevani ihan hyvä näinkin. Että en ole lihava, olen normaalipainoinen. Näinä hetkinä minä syön roskaruokaa, syön karkkia ja pikkuisin vielä sipsiä. Ja seuraavana päivänä en enää ajattelekaan niin, en koe olevani hyvä vaan ruma ja ällöttävän lihava. Ja minua kaduttaa.

En halua luopua Anasta. Ainoastaan se ymmärtää minua, pitää minut elossa ja järjissäni. Ja laihana.

Koulu. Kamala paikka. Kukaan ei huomaa minua luokassa, kukaan ei edes vilkaise minuun. On kuin en olisi koskaan sinne palannutkaan. Olin luullut, että kaikki tulisivat kyselemaan vointiani ja imemään viimeisetkin juorut minusta. Kuinka helvetin väärässä olinkaan.

Vihaan isäpuoltani. Jos hän jotain osaa, niin se on lytätä itsetuntoni hyvin, hyvin alas. Hän haukkuu minua päin naamaa, eikä tajua yhtään sen osuvan arkaan paikkaan ja sattuvan. Enkä haluaisi itkeä sen takia, en halua hänellä olevan tälläistä vaikutusta minuun, mutten voi sille mitään.

Burn.

Vihdoinkin olen kotiutunut sairaalasta! En ymmärrä miksi ne pitivät minua niin kauan siellä. Kai ne halusivat varmistaa minun olevan täysin kunnossa.

En ole.

En tosin aio enää yrittää itsemurhaa. Se sattuu liikaa.

Ne luulevat myös syömisteni olevan kunnossa. Ana valtaa edelleen suurimman osan elämästäni; ajastani ja ajatuksistani. En ymmärrä kuinka sain kaikki luulemaan toisin. Mutta onneksi sain.

Heti sairaalasta tuloni jälkeen olen huomannut, ettei minulla ole yhtään ystävää jäljellä. Nekin, jotka kävivät katsomassa minua siellä, oli luultavasti joko pakotettu sinne tai tulivat vain, koska olivat uteliaita ja juorunjanoisia.

Luoja, kuinka paljon minusta on varmasti juoruttu... Pelottaa mennä takaisin kouluun.

Äiti sanoo ettei tästä ole muuta suuntaa kuin ylöspäin. Että asiani eivät voisi huonommin olla. Kyllä ne voisivat. Niin paljon voi vielä mennä vikaan.

No, maanantaina sen näkee. Ehkä ne eivät syö minua elävältä...

What can I say?

Olen aivan jumissa kirjoittamisen kanssa. Minun on niin vaikea saada tunteitani paperille. Pääni on sekaisin, ajatukset eivät pysy koossa vaan myllertävät ympäriinsä aivoissani.

Olen huomannut laihtuneeni sairaalassa ollessani. Johtunee luultavasti täällä tarjottavasta ruoasta. Mautonta, tylsää eikä edes vie nälkää. Olen pyytänyt "ystäviäni" salakuljettamaan minulle oikeaa ruokaa, mutta eivät ne saamattomat köntykset mitään minun vuokseni tee. Eivät kuulemma uskalla.

Olen myös huomannut osaavani valehdella yllättävän hyvin. Kukaan ei epäile kun sanon olevani täysin kunnossa. Etten aio yrittää itsemurhaa enää. Että olen löytänyt elämäniloni taas. Ja kun sanon minulla olevan paljon ystäviä. Minua uskotaan. Pelottavinta on, että alan myös itse uskoa valheitani.

Olen täysin kyllästynyt makaamaan tässä sängyssä, tässä huoneessa päivästä toiseen. Minulla ei ole mitään tekemistä ja on suoranainen ihme etten ole yrittänyt karata täältä. Minulle ei edes kerrota milloin pääsen pois.

Pääsenkö edes?

Kaikki on yhtä kysymystä ja ihmettelyä. Tuntuu että alan tulla hulluksi tässä huoneessa...

Scars.

En saa henkeä. Tuijotan vasemmassa kädessäni lepäävää valkoista sideharsoa ja mieleni tekee repiä se pois. Ei sen kuulu olla siinä.

Luonani on käyty. En ole enää yksin. Niin ne ainakin sanovat. En ihan usko sitä. Se ei ole edes reilua. Minun täytyy käydä kuoleman rajalla ennenkuin ne tajuavat olemassa oloni ja haluavat alkaa välittämään. En minä tarvitse sellaisia. Mielummin olen yksin kuin teeskentelijöiden ymräröimä.

Aloitan alusta. Jos minun ei anneta kuolla, minun täytyy tehdä elämästäni parempaa. Ensin täytyy vakuuttaa hoitajat, vanhemmat ja muut turhanpäiväiset henkilöt elämässäni, etten ole hullu. Ne luulevat minun tosiaan olevan päästäni vialla. "Ei, kun minä olen vain surullinen." Mutta eivät ne usko.

Haavojani jomottaa vähän. Olen iloinen. Ne tulevat aina olemaan osa elämääni. Haalistuvat ajan mittaan, mutta eivät koskaan mene pois. En haluakaan.

Minun täytyy jättää Ana. Uusi elämä vaatii sitä. Minulle tulee ikävä, mutta minulla on muistot. Ikuisesti. En silti aio lihoa. En vain laihduta enää...

Hah. Ei. En voi jättää Anaa. Se on minulle liian tärkeä. Liian kauan ainoastaan se piti minut elossa. En voi luopua sellaisesta. Täytyy vain olla varovaisempi tästä lähtien.

Hyvää vappua. Minä vietän tämänkin päivän kahlittuna rumaan ja epämukavaan sänkyyn.

Nothing ever goes right.

Hän itkee. Tänään täytyy sanoa hyvästit. Sanomatta niitä oikeasti, ettei kukaan tajuaisi hänen aikeitaan. Häntä pelottaa, muttei malta odottaa helpotusta. Illalla se saapuu.

Tänään hän huomaa kaiken tarkemmin. Kiinnittää enemmän huomiota maailmaan, joka ei näytä enää siltä pimeältä ja synkältä paikalta. Kaikki on valoistunut ja kirkastunut. Parantunut.

Mikään ei voi enää satuttaa häntä. Tänään saa tehdä mitä vain. Tänään saa nauraa, itkeä ja syödä. Ei tarvitse katua, illalla se kaikki loppuu.

Hän on kotona ja kello on kahdeksan. Tarkistaa huoneet, varmistaa niiden olevan tyhjiä. Ei ketään.

Hänen päänsä tuntuu tyhjältä, ontolta. Mielessä ei liiku mitään. Ei surua, ei mitään tuntemusta. Ei edes helpotusta.

Hän kävelee hieman puutunein jaloin vessaan, kapuaa isoon ammeeseen vaatteet päällä. Laittaa veden valumaan tietäen olevansa teatraalinen ja tietäen tämän kaiken olevan turhaa. Silti hän haluaa tämän menevän kuin elokuvissa. Korvissa soi, kun hän ottaa terävän keittiöveitsen pieneltä pöydältä ammeen vierestä. Päässä humisee.

Amme on täynnä vettä ja hän kääntää hanan pois päältä. Hän vain istuu, terä kädessään ja palelee kylmässä vedessä. Päässä ei vieläkään liiku mitään.

Hän katsahtaa terää, kääntää sen viistoon ihoaan vasten. Ja viiltää. Syvään ja siististi. Punainen veri pulppuaa haavasta. Kipu on sietämätön ja sanainkuvailematon. Tämän pahempaa ei enää ole. Tämä on kuolema. Käsi alkaa turtua, päässä pimenee, jokin painaa häntä pinnan alle. Pian kaikki on ohi.

Ei mikään ole ohi. En osaa edes kuolla. Olen epäonnistuja enkä osaa edes päättää surkeaa elämääni. Haluatteko kuulla kuinka selvisin kolmesta todella syvästä viillosta seurauksena tajuntani menettäminen ja kuoleman rajalla käyminen.

Olin luullut olevani yksin kotona, äidin ja isäpuolen piti olla mökillä koko viikonlopun. Juomassa. Viihtymässä. Elämässä.

En tiedä missä vaiheessa olin menettänyt tajuntani, en muista mitään. Muistikuvani loppuvat tuohon ensimmäiseen viiltoon. Olen toisaalta iloinen etten muista enempää.

Seuraava asia jonka muistan, oli herätä likaisenvalkeasta huoneesta, epämukavassa sängyssä ja tuntea kipua jokaisessa solussani. En nähnyt ketään. Yritin miettiä missä olin, sillä tiesin etten ollut kotona omassa sängyssä. Aloin panikoida. Sydän jyskytti ja minua pelotti. Sitten minua tuli katsomaan valkotakkinen lääkäri ja kertoi minulle, kuin pikkulapselle, missä olin ja kuinka olin tänne joutunut.

Äiti ja isäpuoli olivat joutuneet tulemaan kotiin yöllä kun mökillä ei ollut ollut lämpöä. He olivat löytäneet minut vessasta, makaamassa lattialla. Miksi en ollut ammeessa? En tiedä. 

Olivat soittaneet ambulanssin ja se oli tuonut minut tänne.

Ja täällä edelleen olen. Lukittuna suljetulle osastolle. Yksin. Pitävät minua hulluna, luulevat minun yrittävän sitä uudestaan.

Voi olla että yrittäisinkin. Jos olisi mahdollisuus.

Muutama kaveri on käynyt minua katsomassa, ovat olevinaan huolissaan. Haluavat vain nähdä olemukseni ja juoruta siitä pitkin kaupunkia. Nauraa minulle.

Äiti on vihainen. Häntä hävettää vetämäni temppu. Ei kehtaa kertoa kenellekään, vaikka joku kysyisikin. Tosin ei kukaan minusta kysele.

Siskoni on täysin tietämätön asiasta. Hän luulee minun olevan jollain leirillä. Äiti ei tahdo järkyttää häntä eikä ottavan minusta huonoa esimerkkiä.

Tästä eteenpäin minun täytyy puhua psykiatrille kerran viikossa. Käydä ravitsemusterapeutilla kerran viikossa. Käydä verikokeissa kerran viikossa. Käydä testaamassa veriarvot kerran viikossa. Jos hyvin käy, vain seuraavat puoli vuotta.

Päässäni ei pyöri mitään muuta kuin :“olisinpa kuollut.”

Final words.

Olen mitätön, olen turha enkä ansaitse olla olemassa. Kukaan ei tarvitse minua. Kukaan ei kaipaa minua. Minulla ei ole elämää. Olen pieni ihminen,, eläen omassa maailmassaan. Enkä kuulu sinnekään. En vain kuulu.
Huudan, mutta minua ei kuulla. Kuiskaan, en tiedä kenelle. Katselen kauempaa ihmisten elämää. Kuinka hauskaa heillä on, he nauttivat elämästään. Ottavat siitä kaiken irti. Toivoisin pystyväni samaan.


Luulen, että minun aikani on tullut. Ei tässä ole enää mitään järkeä. Olen yrittänyt etsiä elämää, turhaan. Minä vain en ole tarkoitettu elämään. Sanon hyvästit kaikille keitä kiinnostaa. Hyvästi.

Music is my therapy.

Haluan tuntea sen tunteen. Niin monet ovat saaneet tuntea sen tunteen sisimmässään tuntevat edelleen. Tunne substantiivina: “sisäinen mielentila, henkinen tuntemus”.

Saatan olla sekoamassa. Olen fyysisesti olemassa, mutta henkisesti olen aivan muualla. Näen asioita ja tiedän etteivät ne ole totta. Päässäni pyörii asioita, joista en oikeasti tiedä mitään. Minua pelottaa.

Luulen että he ovat alkaneet epäillä minun laihduttavan, he pitävät minua silmällä. Tarkasti. Tutkivat kaappini, laukkuni, jopa tonkivat roskiani. Minulla ei ole mitään yksityisyyttä, en voi edes oksentaa nykyään, sillä he saattavat kuulla. 

Joten minun täytyy tyhjentää itseni koulussa. Kun muut ovat tunnilla, minä kipaisen vessaan. Nopeasti, sinne ja takaisin. Eikä kukaan huomaa mitään.

Kaikkien, jotka eivät ole koskaan kuunnelleet Asking Alexandriaa tai Black Veil Bridesia, kuuntelevat sitä nyt! Aivan maailman parasta treenaamismusiikkia.

So take your hand in mine, it’s ours tonight

This is a rebel love song

Hearts will sacrifice, it’s do or dieThis is a rebel love song

Asking Alexandria ♥

Black Veil Brides ♥

Andy Six ♥ Ihanin mies maan päällä!

Ben Bruce ♥ Saattaa olla vielä ihanempi!!

Breaking up.

Yksinäisyys. “Yksinäisyys johtuu usein jonkin tärkeän suhteen katkeamisesta.”

Minulla ei ole enää ketään. Menetin viimeisenkin ystäväni. Perheeni ei välitä minusta, ei heitä kiinnosta missä olen, milloin olen tai kenen kanssa olen.

Minulla yksinäisempi olo kuin koskaan.

Olen kuitenkin saanut yhden uuden ystävän. Hän ymmärtää minua paremmin kuin kukaan koskaan, tietää tasan tarkkaan mitä tarvitsen. Hän on aina tukenani.

Olen taas saanut inspiraatiota. Olen alkanut liikkumaan paljon, niin paljon kuin vain pystyn ja jaksan. Eilen kävelin niin pitkään, kunnes jalat eivät enää kantaneet, meinasin pyörtyä ja kurkkua kuivasi kuin siellä olisi ollut hiekkaa.

En tiedä enää mitä tehdä. Elämässäni ei ole mitään järkeä, ei mitään minkä vuoksi elää. Ei mitään.

Going crazy.

Juoksen kovempaa kuin koskaan. Hengästyttää aivan liikaa, en saa henkeä. Minua jahdataan. Niin minä ainakin kuvittelen. Juoksen kunnes putoan kontilleni maahan. Vedän henkeä, tuntuu kuin tukehtuisin. Makaan maassa mahallani ja ihmiset tuijottavat. Katsovat vain kun makaan, eivät tule edes tarjoamaan apua. Onneksi eivät. En halua selitellä kenellekään käytöstäni.

Käteni tärisevät ja minun on vaikeaa kirjoittaa, painaa mustia pieniä nappeja. Kirjoitusvirheitä tulee paljon, mutta saan pyyhittyä ne pois.Kunpa elämänkin voisi pyyhkiä pois vain yhtä nappia painamalla. Edes osia siitä.

“Sä olet hirmu laiha, syö tästä jotain.”
“Mä alan olla huolissani susta, sä kuihdut silmissä.”
“Oletko sä masentunut?”
Kiitos äiti. Et tiedä kuinka onnelliseksi tulen kuullessani kuinka laihalta näytän. Vaikken sitä itse huomaakaan.Taidan olla. Masentunut. Yritän piilottaa sen. Olla iloinen ystävieni seurassa. Mutta he eivät tiedä, kun menen kotiin olen kuolemanväsynyt päivän ponnistuksista. On hyvin vaikeaa vetää hymy kasvoille ja minun täytyy tehdä se satoja kertoja päivässä. Nauraminen on vielä vaikeampaa, mutta minua kannustaa tieto, että se kuluttaa kaloreita.

Mahani kurnii. Rakastan sitä ääntä. Tekisi mieli nauhoittaa se ja kuunnella sitä loputtomiin.

Ready to go?

Hän kurottaa minua kohti, tarjoaa kylmään kättään minulle tartuttavaksi. Tuijotan. Tultiinko minua hakemaan? Olenko valmis? En. En täysin valmis.

Antakaa minulle vielä vähän aikaa. Vain vähän, ei liikaa.

Hän katoaa vähitellen jättäen perässään vain yhden sanan leijumaan ympärilleni. “Pian.”

Minä katoan. Pian. 

Done with.

Ystäväni alkavat olla huolissaan minusta. Harmittaa heidän puolestaan. Yrittävät vain auttaa. Vaikkei kukaan siihen pysty. Toisaalta heidän huolenpitonsa tuntuu mukavalta, minusta välitetään. Kohautin vain olkiani heidän huolilleen ja teeskentelin kaiken olevan aivan kunnossa. Valehtelin. En halua heidän tietävän totuutta, sillä se saisi heidät vain murehtimaan lisää. En halua sitä. Nämä ovat minun sekoilujani, minun ongelmiani ja minun täytyy selvittää ne itse.

En jaksa enää elää. Olen toistellut tuota lausetta paljon lähiaikoina. Minua turhauttaa, masentaa, itkettää enkä silti tee asialle mitään. Vihaan itseäni. Vihaan ja inhoan peilistä heijastuvaa itseäni.

Käteni alkavat olla täynnä. Täytyy varmaan alkaa täyttää jalkoja tai mahaa. Tai sitten teen vain entisten päälle. Lopettaa en voi. Se vain tuntuu niin hyvältä, se kipu. Tunnen olevani elossa, enemmän kuin muulloin. Ja kipu on rangaistus kokoajan isonevasta kehostani.

Kuukausi sitten minulla oli hirveä motivaatio saada kilot pois ja kaunis vartalo. Tein paljon töitä sen eteen. Ja sitten... se vain loppui. Yhtenä päivänä en tehnytkään ihan 50 vatsaa, seuraavana vielä vähemmän, kolmantena se loppui kokonaan.
Ja siihen se jäi. En jatkanut.
Enkä enää jaksa jatkaa siitä mihin jäin. Miksi?

Failure.

Viisi. Se ei ole lukuna paljon. Kymmenen on enemmän, sata vieläkin suurempi.
Mutta kun sen luvun näkee jalkojensa juuressa, valkoisen vaa’an pienessä ruudussa, se tuntuu suuremmalta kuin mikään. Tänä aamuna minä sen näin.

Juoksen vessaan. Käännän vesihanan täysille, jotta äänet eivät kuulu yläkertaan. Kumarran vessanpöntön juureen, avaan suuni ja työnnän sormet syvälle kurkkuun.
“Sinä olet säälittävä. Luuletko saavasi ne viisi kiloa näin pois. Et saa.”
“Liiku enemmän, liiku kunnes et jaksa, kunnes kuolet uupumukseen.”
Minä tottelen. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Voi olla että kuolenkin. Mutta kuolen myös jos lihon. Ei minulla ole mitään menetettävää.


Tekisi mieli liimata huuleni yhteen. Niin en saisi niitä rasvaisia ja lihottavia ruokia suuhuni, kurkusta alas ja mahaan.

Taidan mennä tästä. Jonnekin. Pois. Varmaankin en mihinkään.

Bad influence.

“Mikä tuokin on olevinaan. Läski paska se on,” ne sanoo. Ne luulee etten kuule, turhaan. Kuulen jokaisen sanan, näen jokaisen halveksuvan katseen. Ja se sattuu.

Olen alkanut oksentelemaan. Aluksi se oli vaikeaa, en pitänyt siitä, vihasin sitä. Mutta se tunne, kun olet aivan tyhjä taas; ne rasvaiset, ällöttävät roskat ovat huuhtoutuneet veden mukana pois.
Pieni tyttö, seitsemän vanha, seisoo peilin edessä vierelläni. “Mä olen lihava, ehkä mun pitäisi alkaa laihduttaa,” sanoo hän. Minä järkytyn ja kiellän häntä tiukasti tekemästä niin. “Miksen saisi? Laihdutathan säkin.”
Järkytyn. Tällaistä esimerkkiä minä nuoremmalle siskolleni näytän. En ollut ollenkaan ajatellut, kuinka tämä painollani pelleily voi vaikuttaa myös muihin. Enkä silti voi lopettaa. En ennen kuin olen laiha, täydellinen.

Tänään meni huonosti. Luulin ensin olevani vahva, pystyväni olemaan syömättä. Ei, väärin meni.

Ystäväni olivat nälkäisiä, halusivat pizzaa ja rullakebabia, menivät lähellä olevaan pizzeriaan. Liityin heidän seuraansa hetki myöhemmin, otin vain vettä eteeni. Ja sitten, taivaalliselta tuoksuvat ja näyttävät ruoat tulivat eteemme. Edelleen siemailin vain vettä lasistani, raivolla. Yritin tyydyttää huutavan nälän tunteen, epäonnistuen.
Olisin onnistunut, ellei ystäväni olisi tullut täyteen aivan liian pian ja tarjonnut minulle loppuja rullakebabistaan. Tarrasin rullaan tiukasti ja mahaanhan se nopeasti upposi.
Ei siinä olisi ollut liikaa kaloreita, mutta…
Ostinpa sitten vielä itselleni rullakebabin. Söin puolet. Inhosin itseäni.

Läski mikä läski. Ei voi kieltäytyä ruoasta kun sitä tarjotaan.

This is me.

Lihava. Minä en ole muuta kuin kiloja ja grammoja. Olen iso. Täytän huoneen, helposti. Peitän pienen ihmisen taakseni, piiloon.

Itken joka ilta. Ei siihen enää edes tarvitse syytä tai surua, kyyneleet vain valuu poskia pitkin märkänä norona.
Syön, syön ja syön. Eikä loppua näy. Se on kuin loppumaton alamäki, ylös ei jaksa enää kiivetä. Ei ylös edes näe.
Eilen illalla olin onnellisempi kuin pitkään aikaan. Näin punaista jokapuolella. Lavuaarissa, lattialla, ihollani… Tunsin viiltävää kipua vasemmassa ranteessani.

Koulussakaan ei tarvitse enää käydä syömässä. Paras ystäväni aloitti laihiksen ja sen myötä minäkin olen oikeutettu syömään vähemmän, tuntemaan nälkää. Paska vain, minulle tulee niin epäonnistunut olo ystäväni vierellä. Hän on niin hyvä, hän tekee kaiken kunnialla loppuun asti, oli asia mikä vain. Tällä kertaa se on kilojen karistaminen, hän pudottaa ne. Ja vain parissa kuukaudessa. Hän nälkiinnyttää itseänsä sen kaksi kuukautta, ehkä vähän kauemmin, ja kestää sen.
Hän ei edes valita.

Vihaan peilikuvaani. Vihaan itseäni. Haluan pois tästä maailmasta, uuteen, parempaan.

Ehkä vielä joskus…