Juoksen kovempaa kuin koskaan. Hengästyttää aivan liikaa, en saa henkeä. Minua jahdataan. Niin minä ainakin kuvittelen. Juoksen kunnes putoan kontilleni maahan. Vedän henkeä, tuntuu kuin tukehtuisin. Makaan maassa mahallani ja ihmiset tuijottavat. Katsovat vain kun makaan, eivät tule edes tarjoamaan apua. Onneksi eivät. En halua selitellä kenellekään käytöstäni.
Käteni tärisevät ja minun on vaikeaa kirjoittaa, painaa mustia pieniä nappeja. Kirjoitusvirheitä tulee paljon, mutta saan pyyhittyä ne pois.Kunpa elämänkin voisi pyyhkiä pois vain yhtä nappia painamalla. Edes osia siitä.
“Sä olet hirmu laiha, syö tästä jotain.”
“Mä alan olla huolissani susta, sä kuihdut silmissä.”
“Oletko sä masentunut?”
Kiitos äiti. Et tiedä kuinka onnelliseksi tulen kuullessani kuinka laihalta näytän. Vaikken sitä itse huomaakaan.Taidan olla. Masentunut. Yritän piilottaa sen. Olla iloinen ystävieni seurassa. Mutta he eivät tiedä, kun menen kotiin olen kuolemanväsynyt päivän ponnistuksista. On hyvin vaikeaa vetää hymy kasvoille ja minun täytyy tehdä se satoja kertoja päivässä. Nauraminen on vielä vaikeampaa, mutta minua kannustaa tieto, että se kuluttaa kaloreita.
Mahani kurnii. Rakastan sitä ääntä. Tekisi mieli nauhoittaa se ja kuunnella sitä loputtomiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti