Done with.

Ystäväni alkavat olla huolissaan minusta. Harmittaa heidän puolestaan. Yrittävät vain auttaa. Vaikkei kukaan siihen pysty. Toisaalta heidän huolenpitonsa tuntuu mukavalta, minusta välitetään. Kohautin vain olkiani heidän huolilleen ja teeskentelin kaiken olevan aivan kunnossa. Valehtelin. En halua heidän tietävän totuutta, sillä se saisi heidät vain murehtimaan lisää. En halua sitä. Nämä ovat minun sekoilujani, minun ongelmiani ja minun täytyy selvittää ne itse.

En jaksa enää elää. Olen toistellut tuota lausetta paljon lähiaikoina. Minua turhauttaa, masentaa, itkettää enkä silti tee asialle mitään. Vihaan itseäni. Vihaan ja inhoan peilistä heijastuvaa itseäni.

Käteni alkavat olla täynnä. Täytyy varmaan alkaa täyttää jalkoja tai mahaa. Tai sitten teen vain entisten päälle. Lopettaa en voi. Se vain tuntuu niin hyvältä, se kipu. Tunnen olevani elossa, enemmän kuin muulloin. Ja kipu on rangaistus kokoajan isonevasta kehostani.

Kuukausi sitten minulla oli hirveä motivaatio saada kilot pois ja kaunis vartalo. Tein paljon töitä sen eteen. Ja sitten... se vain loppui. Yhtenä päivänä en tehnytkään ihan 50 vatsaa, seuraavana vielä vähemmän, kolmantena se loppui kokonaan.
Ja siihen se jäi. En jatkanut.
Enkä enää jaksa jatkaa siitä mihin jäin. Miksi?