“Mikä tuokin on olevinaan. Läski paska se on,” ne sanoo. Ne luulee etten kuule, turhaan. Kuulen jokaisen sanan, näen jokaisen halveksuvan katseen. Ja se sattuu.
Olen alkanut oksentelemaan. Aluksi se oli vaikeaa, en pitänyt siitä, vihasin sitä. Mutta se tunne, kun olet aivan tyhjä taas; ne rasvaiset, ällöttävät roskat ovat huuhtoutuneet veden mukana pois.
Pieni tyttö, seitsemän vanha, seisoo peilin edessä vierelläni. “Mä olen lihava, ehkä mun pitäisi alkaa laihduttaa,” sanoo hän. Minä järkytyn ja kiellän häntä tiukasti tekemästä niin. “Miksen saisi? Laihdutathan säkin.”
Järkytyn. Tällaistä esimerkkiä minä nuoremmalle siskolleni näytän. En ollut ollenkaan ajatellut, kuinka tämä painollani pelleily voi vaikuttaa myös muihin. Enkä silti voi lopettaa. En ennen kuin olen laiha, täydellinen.
Tänään meni huonosti. Luulin ensin olevani vahva, pystyväni olemaan syömättä. Ei, väärin meni.
Ystäväni olivat nälkäisiä, halusivat pizzaa ja rullakebabia, menivät lähellä olevaan pizzeriaan. Liityin heidän seuraansa hetki myöhemmin, otin vain vettä eteeni. Ja sitten, taivaalliselta tuoksuvat ja näyttävät ruoat tulivat eteemme. Edelleen siemailin vain vettä lasistani, raivolla. Yritin tyydyttää huutavan nälän tunteen, epäonnistuen.
Olisin onnistunut, ellei ystäväni olisi tullut täyteen aivan liian pian ja tarjonnut minulle loppuja rullakebabistaan. Tarrasin rullaan tiukasti ja mahaanhan se nopeasti upposi.
Ei siinä olisi ollut liikaa kaloreita, mutta…
Ostinpa sitten vielä itselleni rullakebabin. Söin puolet. Inhosin itseäni.
Läski mikä läski. Ei voi kieltäytyä ruoasta kun sitä tarjotaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti