Scars.

En saa henkeä. Tuijotan vasemmassa kädessäni lepäävää valkoista sideharsoa ja mieleni tekee repiä se pois. Ei sen kuulu olla siinä.

Luonani on käyty. En ole enää yksin. Niin ne ainakin sanovat. En ihan usko sitä. Se ei ole edes reilua. Minun täytyy käydä kuoleman rajalla ennenkuin ne tajuavat olemassa oloni ja haluavat alkaa välittämään. En minä tarvitse sellaisia. Mielummin olen yksin kuin teeskentelijöiden ymräröimä.

Aloitan alusta. Jos minun ei anneta kuolla, minun täytyy tehdä elämästäni parempaa. Ensin täytyy vakuuttaa hoitajat, vanhemmat ja muut turhanpäiväiset henkilöt elämässäni, etten ole hullu. Ne luulevat minun tosiaan olevan päästäni vialla. "Ei, kun minä olen vain surullinen." Mutta eivät ne usko.

Haavojani jomottaa vähän. Olen iloinen. Ne tulevat aina olemaan osa elämääni. Haalistuvat ajan mittaan, mutta eivät koskaan mene pois. En haluakaan.

Minun täytyy jättää Ana. Uusi elämä vaatii sitä. Minulle tulee ikävä, mutta minulla on muistot. Ikuisesti. En silti aio lihoa. En vain laihduta enää...

Hah. Ei. En voi jättää Anaa. Se on minulle liian tärkeä. Liian kauan ainoastaan se piti minut elossa. En voi luopua sellaisesta. Täytyy vain olla varovaisempi tästä lähtien.

Hyvää vappua. Minä vietän tämänkin päivän kahlittuna rumaan ja epämukavaan sänkyyn.