Nothing ever goes right.

Hän itkee. Tänään täytyy sanoa hyvästit. Sanomatta niitä oikeasti, ettei kukaan tajuaisi hänen aikeitaan. Häntä pelottaa, muttei malta odottaa helpotusta. Illalla se saapuu.

Tänään hän huomaa kaiken tarkemmin. Kiinnittää enemmän huomiota maailmaan, joka ei näytä enää siltä pimeältä ja synkältä paikalta. Kaikki on valoistunut ja kirkastunut. Parantunut.

Mikään ei voi enää satuttaa häntä. Tänään saa tehdä mitä vain. Tänään saa nauraa, itkeä ja syödä. Ei tarvitse katua, illalla se kaikki loppuu.

Hän on kotona ja kello on kahdeksan. Tarkistaa huoneet, varmistaa niiden olevan tyhjiä. Ei ketään.

Hänen päänsä tuntuu tyhjältä, ontolta. Mielessä ei liiku mitään. Ei surua, ei mitään tuntemusta. Ei edes helpotusta.

Hän kävelee hieman puutunein jaloin vessaan, kapuaa isoon ammeeseen vaatteet päällä. Laittaa veden valumaan tietäen olevansa teatraalinen ja tietäen tämän kaiken olevan turhaa. Silti hän haluaa tämän menevän kuin elokuvissa. Korvissa soi, kun hän ottaa terävän keittiöveitsen pieneltä pöydältä ammeen vierestä. Päässä humisee.

Amme on täynnä vettä ja hän kääntää hanan pois päältä. Hän vain istuu, terä kädessään ja palelee kylmässä vedessä. Päässä ei vieläkään liiku mitään.

Hän katsahtaa terää, kääntää sen viistoon ihoaan vasten. Ja viiltää. Syvään ja siististi. Punainen veri pulppuaa haavasta. Kipu on sietämätön ja sanainkuvailematon. Tämän pahempaa ei enää ole. Tämä on kuolema. Käsi alkaa turtua, päässä pimenee, jokin painaa häntä pinnan alle. Pian kaikki on ohi.

Ei mikään ole ohi. En osaa edes kuolla. Olen epäonnistuja enkä osaa edes päättää surkeaa elämääni. Haluatteko kuulla kuinka selvisin kolmesta todella syvästä viillosta seurauksena tajuntani menettäminen ja kuoleman rajalla käyminen.

Olin luullut olevani yksin kotona, äidin ja isäpuolen piti olla mökillä koko viikonlopun. Juomassa. Viihtymässä. Elämässä.

En tiedä missä vaiheessa olin menettänyt tajuntani, en muista mitään. Muistikuvani loppuvat tuohon ensimmäiseen viiltoon. Olen toisaalta iloinen etten muista enempää.

Seuraava asia jonka muistan, oli herätä likaisenvalkeasta huoneesta, epämukavassa sängyssä ja tuntea kipua jokaisessa solussani. En nähnyt ketään. Yritin miettiä missä olin, sillä tiesin etten ollut kotona omassa sängyssä. Aloin panikoida. Sydän jyskytti ja minua pelotti. Sitten minua tuli katsomaan valkotakkinen lääkäri ja kertoi minulle, kuin pikkulapselle, missä olin ja kuinka olin tänne joutunut.

Äiti ja isäpuoli olivat joutuneet tulemaan kotiin yöllä kun mökillä ei ollut ollut lämpöä. He olivat löytäneet minut vessasta, makaamassa lattialla. Miksi en ollut ammeessa? En tiedä. 

Olivat soittaneet ambulanssin ja se oli tuonut minut tänne.

Ja täällä edelleen olen. Lukittuna suljetulle osastolle. Yksin. Pitävät minua hulluna, luulevat minun yrittävän sitä uudestaan.

Voi olla että yrittäisinkin. Jos olisi mahdollisuus.

Muutama kaveri on käynyt minua katsomassa, ovat olevinaan huolissaan. Haluavat vain nähdä olemukseni ja juoruta siitä pitkin kaupunkia. Nauraa minulle.

Äiti on vihainen. Häntä hävettää vetämäni temppu. Ei kehtaa kertoa kenellekään, vaikka joku kysyisikin. Tosin ei kukaan minusta kysele.

Siskoni on täysin tietämätön asiasta. Hän luulee minun olevan jollain leirillä. Äiti ei tahdo järkyttää häntä eikä ottavan minusta huonoa esimerkkiä.

Tästä eteenpäin minun täytyy puhua psykiatrille kerran viikossa. Käydä ravitsemusterapeutilla kerran viikossa. Käydä verikokeissa kerran viikossa. Käydä testaamassa veriarvot kerran viikossa. Jos hyvin käy, vain seuraavat puoli vuotta.

Päässäni ei pyöri mitään muuta kuin :“olisinpa kuollut.”