Do you hear me God?

Tyttö istuu pöydän ääressä. Pöytä on katettu täyteen ja tyttö näyttää rauhalliselta, nälkäiseltä. Mielessään tyttö panikoi. Miettii kuumeisesti tekosyitä jättää väliin tuo herkullinen ateria. Kuinka valehdella niille kaikkein rakkaimmille?

"Taidan olla kipeä. En voi syödä, äiti."

Todistaakseen sanansa tyttö nousee pöydästä, juoksee vessaan lukiten oven ja oksentaa sisuksiaan ulos. Oven toiselta puolen kuuluu lause joka tekee tytön onnelliseksi. Edes hetkeksi.

"Tuon sinulle vettä, mene lepäämään."

Olin välttänyt ruokailun tältä päivältä.

Olen alkanut miettimään elämän tarkoitusta. Mikä se on? Onko elämällä edes tarkoitusta? Miksi me elämme tällä maapallolla?

Jotta voimme tehdä töitä uupumukseen saakka, ottaa turhia velkoja ja maksaa niitä itku silmässä, satuttaa toisiamme ilman mitään hyvää syytä? Sitäkö elämä on?

Olen myös alkanut miettimään Jumalaa. Onko Häntä? Jos on, miksi hän antaa kaiken tämän pahan tapahtua ja hyvien ihmisten kuolla ennen aikojaan?

Onko missään mitään järkeä?

Dream on.

Olen kehittänyt itselleni oman unimaailman. Unissani minun on hyvä olla. Nukkuessani olen onnellinen, enkä tahtoisi herätä.

Silloin minulla on ystäviä, paljon. Ja he välittävät minusta. Minä olen ainut asia, jota varten he elävät. Heidän ainut tehtävänsä elämässään on miellyttää minua ja varmistaa minun olevan onnellinen. Unissani olen täydellinen. Olen laiha, sosiaalinen ja kaunis. Kaikki mitä toivoisin oikeassakin elämässäni olevan. Ja unessani minulla on maailman ihanin ja täydellisin poikaystävä, joka välittää minusta ja rakastaa minua.

Tahtoisin elää unimaailmassani aina enkä koskaan herätä.

Oikeassa elämässäni mikään ei onnistu, mikään ei ole hyvin. Jonkin aikaa sitten luulin asioiden olevan parantumaan päin. Ei. Olen tuomittu elämään onnettomana ja epäonnistujana.

Tämä kesä on täysin pilalla jo nyt. En ole tehnyt mitään, en ole ollut missään enkä kenenkään kanssa. Minulla ei ole ystäviä. Ei ketään kenen kanssa viettää aikaa ja luoda muistoja.

Kun olen vanha ja katson elämääni taaksepäin, näenkö mitään?

Land of confusion.

 

En tiedä enää mistään mitään. Olen menettänyt ymmärrykseni kaikkea kohtaan ja eniten omaa itseäni kohtaan. En tiedä mitä haluan, en tiedä mitä en halua enkä osaa siksi tehdä oikein mitään. Joten minä vain olen. Minä vain nukun ja katson telkkaria näkemättä yhtään mitään. Silmäni pomppivat tekstien yli näkemättä niitä. Ymmärtämättä mitään.

En tiedä miksi tai milloin aloin käyttäytymään näin. Kuin jokin... zombi. En ajattele, mieleni on aivan tyhjä. On kuin olisin vain henkisesti lakannut olemasta.

En tiedä. En vain tiedä.

Let it roll.

Minun elämäni alkaa olla kunnossa. Ei täysin, mutta sinne suuntaan ollaan menossa. Täytän kahden kuukauden päästä kahdeksantoista, ja sitten kukaan ei voi enää tarkkailla minua. Pääsen muuttamaan omaan asuntoon. Saan paljon kaivattua omaa rauhaa.

Syömiseni on parantumaan päin myös. En vieläkään syö paljoa enkä terveellisesti, mutta syön kuitenkin enkä paastoa enää. Liikun yhä paljon. Jokapäiväinen lenkkeily on pakkomielteeni. En voi mennä rauhassa illalla nukkumaan jos en ole liikkunut sinä päivänä vähintään 30 minuuttia.

Parasta tällä hetkellä kuitenkin on yksi poika. Hän on niin mahtava, ihana ja söpö. Hänen ansiostaan olen iloisempi ja sen myötä onnellisempi. Olen myös saanut muutamia vanhoja kavereita takaisin. Helppoa ei ole tosiaankaan ollut mutta parempaan päin.

Äiti taisi sittenkin olla oikeassa. Pohjalta ei ole muuta suuntaa kuin ylöspäin.

Kesälomakin alkoi viime viikon torstaina ja vaikka toisaalta harmittaa vähän, olen iloinen että alkoi. Minulla ei ole kesätöitä eikä minulla ole rahaa. Sitä olisi jostain jotenkin saatava sillä muutettava tosiaan olisi sitten elokuussa. Ja ilman rahaa se ei tule onnistumaan. Ja minähän muutan. En jää tänne enää hetkeksikään.

Hyvää kesälomaa kaikille! :)