Scars.

En saa henkeä. Tuijotan vasemmassa kädessäni lepäävää valkoista sideharsoa ja mieleni tekee repiä se pois. Ei sen kuulu olla siinä.

Luonani on käyty. En ole enää yksin. Niin ne ainakin sanovat. En ihan usko sitä. Se ei ole edes reilua. Minun täytyy käydä kuoleman rajalla ennenkuin ne tajuavat olemassa oloni ja haluavat alkaa välittämään. En minä tarvitse sellaisia. Mielummin olen yksin kuin teeskentelijöiden ymräröimä.

Aloitan alusta. Jos minun ei anneta kuolla, minun täytyy tehdä elämästäni parempaa. Ensin täytyy vakuuttaa hoitajat, vanhemmat ja muut turhanpäiväiset henkilöt elämässäni, etten ole hullu. Ne luulevat minun tosiaan olevan päästäni vialla. "Ei, kun minä olen vain surullinen." Mutta eivät ne usko.

Haavojani jomottaa vähän. Olen iloinen. Ne tulevat aina olemaan osa elämääni. Haalistuvat ajan mittaan, mutta eivät koskaan mene pois. En haluakaan.

Minun täytyy jättää Ana. Uusi elämä vaatii sitä. Minulle tulee ikävä, mutta minulla on muistot. Ikuisesti. En silti aio lihoa. En vain laihduta enää...

Hah. Ei. En voi jättää Anaa. Se on minulle liian tärkeä. Liian kauan ainoastaan se piti minut elossa. En voi luopua sellaisesta. Täytyy vain olla varovaisempi tästä lähtien.

Hyvää vappua. Minä vietän tämänkin päivän kahlittuna rumaan ja epämukavaan sänkyyn.

Nothing ever goes right.

Hän itkee. Tänään täytyy sanoa hyvästit. Sanomatta niitä oikeasti, ettei kukaan tajuaisi hänen aikeitaan. Häntä pelottaa, muttei malta odottaa helpotusta. Illalla se saapuu.

Tänään hän huomaa kaiken tarkemmin. Kiinnittää enemmän huomiota maailmaan, joka ei näytä enää siltä pimeältä ja synkältä paikalta. Kaikki on valoistunut ja kirkastunut. Parantunut.

Mikään ei voi enää satuttaa häntä. Tänään saa tehdä mitä vain. Tänään saa nauraa, itkeä ja syödä. Ei tarvitse katua, illalla se kaikki loppuu.

Hän on kotona ja kello on kahdeksan. Tarkistaa huoneet, varmistaa niiden olevan tyhjiä. Ei ketään.

Hänen päänsä tuntuu tyhjältä, ontolta. Mielessä ei liiku mitään. Ei surua, ei mitään tuntemusta. Ei edes helpotusta.

Hän kävelee hieman puutunein jaloin vessaan, kapuaa isoon ammeeseen vaatteet päällä. Laittaa veden valumaan tietäen olevansa teatraalinen ja tietäen tämän kaiken olevan turhaa. Silti hän haluaa tämän menevän kuin elokuvissa. Korvissa soi, kun hän ottaa terävän keittiöveitsen pieneltä pöydältä ammeen vierestä. Päässä humisee.

Amme on täynnä vettä ja hän kääntää hanan pois päältä. Hän vain istuu, terä kädessään ja palelee kylmässä vedessä. Päässä ei vieläkään liiku mitään.

Hän katsahtaa terää, kääntää sen viistoon ihoaan vasten. Ja viiltää. Syvään ja siististi. Punainen veri pulppuaa haavasta. Kipu on sietämätön ja sanainkuvailematon. Tämän pahempaa ei enää ole. Tämä on kuolema. Käsi alkaa turtua, päässä pimenee, jokin painaa häntä pinnan alle. Pian kaikki on ohi.

Ei mikään ole ohi. En osaa edes kuolla. Olen epäonnistuja enkä osaa edes päättää surkeaa elämääni. Haluatteko kuulla kuinka selvisin kolmesta todella syvästä viillosta seurauksena tajuntani menettäminen ja kuoleman rajalla käyminen.

Olin luullut olevani yksin kotona, äidin ja isäpuolen piti olla mökillä koko viikonlopun. Juomassa. Viihtymässä. Elämässä.

En tiedä missä vaiheessa olin menettänyt tajuntani, en muista mitään. Muistikuvani loppuvat tuohon ensimmäiseen viiltoon. Olen toisaalta iloinen etten muista enempää.

Seuraava asia jonka muistan, oli herätä likaisenvalkeasta huoneesta, epämukavassa sängyssä ja tuntea kipua jokaisessa solussani. En nähnyt ketään. Yritin miettiä missä olin, sillä tiesin etten ollut kotona omassa sängyssä. Aloin panikoida. Sydän jyskytti ja minua pelotti. Sitten minua tuli katsomaan valkotakkinen lääkäri ja kertoi minulle, kuin pikkulapselle, missä olin ja kuinka olin tänne joutunut.

Äiti ja isäpuoli olivat joutuneet tulemaan kotiin yöllä kun mökillä ei ollut ollut lämpöä. He olivat löytäneet minut vessasta, makaamassa lattialla. Miksi en ollut ammeessa? En tiedä. 

Olivat soittaneet ambulanssin ja se oli tuonut minut tänne.

Ja täällä edelleen olen. Lukittuna suljetulle osastolle. Yksin. Pitävät minua hulluna, luulevat minun yrittävän sitä uudestaan.

Voi olla että yrittäisinkin. Jos olisi mahdollisuus.

Muutama kaveri on käynyt minua katsomassa, ovat olevinaan huolissaan. Haluavat vain nähdä olemukseni ja juoruta siitä pitkin kaupunkia. Nauraa minulle.

Äiti on vihainen. Häntä hävettää vetämäni temppu. Ei kehtaa kertoa kenellekään, vaikka joku kysyisikin. Tosin ei kukaan minusta kysele.

Siskoni on täysin tietämätön asiasta. Hän luulee minun olevan jollain leirillä. Äiti ei tahdo järkyttää häntä eikä ottavan minusta huonoa esimerkkiä.

Tästä eteenpäin minun täytyy puhua psykiatrille kerran viikossa. Käydä ravitsemusterapeutilla kerran viikossa. Käydä verikokeissa kerran viikossa. Käydä testaamassa veriarvot kerran viikossa. Jos hyvin käy, vain seuraavat puoli vuotta.

Päässäni ei pyöri mitään muuta kuin :“olisinpa kuollut.”

Final words.

Olen mitätön, olen turha enkä ansaitse olla olemassa. Kukaan ei tarvitse minua. Kukaan ei kaipaa minua. Minulla ei ole elämää. Olen pieni ihminen,, eläen omassa maailmassaan. Enkä kuulu sinnekään. En vain kuulu.
Huudan, mutta minua ei kuulla. Kuiskaan, en tiedä kenelle. Katselen kauempaa ihmisten elämää. Kuinka hauskaa heillä on, he nauttivat elämästään. Ottavat siitä kaiken irti. Toivoisin pystyväni samaan.


Luulen, että minun aikani on tullut. Ei tässä ole enää mitään järkeä. Olen yrittänyt etsiä elämää, turhaan. Minä vain en ole tarkoitettu elämään. Sanon hyvästit kaikille keitä kiinnostaa. Hyvästi.

Music is my therapy.

Haluan tuntea sen tunteen. Niin monet ovat saaneet tuntea sen tunteen sisimmässään tuntevat edelleen. Tunne substantiivina: “sisäinen mielentila, henkinen tuntemus”.

Saatan olla sekoamassa. Olen fyysisesti olemassa, mutta henkisesti olen aivan muualla. Näen asioita ja tiedän etteivät ne ole totta. Päässäni pyörii asioita, joista en oikeasti tiedä mitään. Minua pelottaa.

Luulen että he ovat alkaneet epäillä minun laihduttavan, he pitävät minua silmällä. Tarkasti. Tutkivat kaappini, laukkuni, jopa tonkivat roskiani. Minulla ei ole mitään yksityisyyttä, en voi edes oksentaa nykyään, sillä he saattavat kuulla. 

Joten minun täytyy tyhjentää itseni koulussa. Kun muut ovat tunnilla, minä kipaisen vessaan. Nopeasti, sinne ja takaisin. Eikä kukaan huomaa mitään.

Kaikkien, jotka eivät ole koskaan kuunnelleet Asking Alexandriaa tai Black Veil Bridesia, kuuntelevat sitä nyt! Aivan maailman parasta treenaamismusiikkia.

So take your hand in mine, it’s ours tonight

This is a rebel love song

Hearts will sacrifice, it’s do or dieThis is a rebel love song

Asking Alexandria ♥

Black Veil Brides ♥

Andy Six ♥ Ihanin mies maan päällä!

Ben Bruce ♥ Saattaa olla vielä ihanempi!!

Breaking up.

Yksinäisyys. “Yksinäisyys johtuu usein jonkin tärkeän suhteen katkeamisesta.”

Minulla ei ole enää ketään. Menetin viimeisenkin ystäväni. Perheeni ei välitä minusta, ei heitä kiinnosta missä olen, milloin olen tai kenen kanssa olen.

Minulla yksinäisempi olo kuin koskaan.

Olen kuitenkin saanut yhden uuden ystävän. Hän ymmärtää minua paremmin kuin kukaan koskaan, tietää tasan tarkkaan mitä tarvitsen. Hän on aina tukenani.

Olen taas saanut inspiraatiota. Olen alkanut liikkumaan paljon, niin paljon kuin vain pystyn ja jaksan. Eilen kävelin niin pitkään, kunnes jalat eivät enää kantaneet, meinasin pyörtyä ja kurkkua kuivasi kuin siellä olisi ollut hiekkaa.

En tiedä enää mitä tehdä. Elämässäni ei ole mitään järkeä, ei mitään minkä vuoksi elää. Ei mitään.

Going crazy.

Juoksen kovempaa kuin koskaan. Hengästyttää aivan liikaa, en saa henkeä. Minua jahdataan. Niin minä ainakin kuvittelen. Juoksen kunnes putoan kontilleni maahan. Vedän henkeä, tuntuu kuin tukehtuisin. Makaan maassa mahallani ja ihmiset tuijottavat. Katsovat vain kun makaan, eivät tule edes tarjoamaan apua. Onneksi eivät. En halua selitellä kenellekään käytöstäni.

Käteni tärisevät ja minun on vaikeaa kirjoittaa, painaa mustia pieniä nappeja. Kirjoitusvirheitä tulee paljon, mutta saan pyyhittyä ne pois.Kunpa elämänkin voisi pyyhkiä pois vain yhtä nappia painamalla. Edes osia siitä.

“Sä olet hirmu laiha, syö tästä jotain.”
“Mä alan olla huolissani susta, sä kuihdut silmissä.”
“Oletko sä masentunut?”
Kiitos äiti. Et tiedä kuinka onnelliseksi tulen kuullessani kuinka laihalta näytän. Vaikken sitä itse huomaakaan.Taidan olla. Masentunut. Yritän piilottaa sen. Olla iloinen ystävieni seurassa. Mutta he eivät tiedä, kun menen kotiin olen kuolemanväsynyt päivän ponnistuksista. On hyvin vaikeaa vetää hymy kasvoille ja minun täytyy tehdä se satoja kertoja päivässä. Nauraminen on vielä vaikeampaa, mutta minua kannustaa tieto, että se kuluttaa kaloreita.

Mahani kurnii. Rakastan sitä ääntä. Tekisi mieli nauhoittaa se ja kuunnella sitä loputtomiin.

Ready to go?

Hän kurottaa minua kohti, tarjoaa kylmään kättään minulle tartuttavaksi. Tuijotan. Tultiinko minua hakemaan? Olenko valmis? En. En täysin valmis.

Antakaa minulle vielä vähän aikaa. Vain vähän, ei liikaa.

Hän katoaa vähitellen jättäen perässään vain yhden sanan leijumaan ympärilleni. “Pian.”

Minä katoan. Pian. 

Done with.

Ystäväni alkavat olla huolissaan minusta. Harmittaa heidän puolestaan. Yrittävät vain auttaa. Vaikkei kukaan siihen pysty. Toisaalta heidän huolenpitonsa tuntuu mukavalta, minusta välitetään. Kohautin vain olkiani heidän huolilleen ja teeskentelin kaiken olevan aivan kunnossa. Valehtelin. En halua heidän tietävän totuutta, sillä se saisi heidät vain murehtimaan lisää. En halua sitä. Nämä ovat minun sekoilujani, minun ongelmiani ja minun täytyy selvittää ne itse.

En jaksa enää elää. Olen toistellut tuota lausetta paljon lähiaikoina. Minua turhauttaa, masentaa, itkettää enkä silti tee asialle mitään. Vihaan itseäni. Vihaan ja inhoan peilistä heijastuvaa itseäni.

Käteni alkavat olla täynnä. Täytyy varmaan alkaa täyttää jalkoja tai mahaa. Tai sitten teen vain entisten päälle. Lopettaa en voi. Se vain tuntuu niin hyvältä, se kipu. Tunnen olevani elossa, enemmän kuin muulloin. Ja kipu on rangaistus kokoajan isonevasta kehostani.

Kuukausi sitten minulla oli hirveä motivaatio saada kilot pois ja kaunis vartalo. Tein paljon töitä sen eteen. Ja sitten... se vain loppui. Yhtenä päivänä en tehnytkään ihan 50 vatsaa, seuraavana vielä vähemmän, kolmantena se loppui kokonaan.
Ja siihen se jäi. En jatkanut.
Enkä enää jaksa jatkaa siitä mihin jäin. Miksi?

Failure.

Viisi. Se ei ole lukuna paljon. Kymmenen on enemmän, sata vieläkin suurempi.
Mutta kun sen luvun näkee jalkojensa juuressa, valkoisen vaa’an pienessä ruudussa, se tuntuu suuremmalta kuin mikään. Tänä aamuna minä sen näin.

Juoksen vessaan. Käännän vesihanan täysille, jotta äänet eivät kuulu yläkertaan. Kumarran vessanpöntön juureen, avaan suuni ja työnnän sormet syvälle kurkkuun.
“Sinä olet säälittävä. Luuletko saavasi ne viisi kiloa näin pois. Et saa.”
“Liiku enemmän, liiku kunnes et jaksa, kunnes kuolet uupumukseen.”
Minä tottelen. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Voi olla että kuolenkin. Mutta kuolen myös jos lihon. Ei minulla ole mitään menetettävää.


Tekisi mieli liimata huuleni yhteen. Niin en saisi niitä rasvaisia ja lihottavia ruokia suuhuni, kurkusta alas ja mahaan.

Taidan mennä tästä. Jonnekin. Pois. Varmaankin en mihinkään.

Bad influence.

“Mikä tuokin on olevinaan. Läski paska se on,” ne sanoo. Ne luulee etten kuule, turhaan. Kuulen jokaisen sanan, näen jokaisen halveksuvan katseen. Ja se sattuu.

Olen alkanut oksentelemaan. Aluksi se oli vaikeaa, en pitänyt siitä, vihasin sitä. Mutta se tunne, kun olet aivan tyhjä taas; ne rasvaiset, ällöttävät roskat ovat huuhtoutuneet veden mukana pois.
Pieni tyttö, seitsemän vanha, seisoo peilin edessä vierelläni. “Mä olen lihava, ehkä mun pitäisi alkaa laihduttaa,” sanoo hän. Minä järkytyn ja kiellän häntä tiukasti tekemästä niin. “Miksen saisi? Laihdutathan säkin.”
Järkytyn. Tällaistä esimerkkiä minä nuoremmalle siskolleni näytän. En ollut ollenkaan ajatellut, kuinka tämä painollani pelleily voi vaikuttaa myös muihin. Enkä silti voi lopettaa. En ennen kuin olen laiha, täydellinen.

Tänään meni huonosti. Luulin ensin olevani vahva, pystyväni olemaan syömättä. Ei, väärin meni.

Ystäväni olivat nälkäisiä, halusivat pizzaa ja rullakebabia, menivät lähellä olevaan pizzeriaan. Liityin heidän seuraansa hetki myöhemmin, otin vain vettä eteeni. Ja sitten, taivaalliselta tuoksuvat ja näyttävät ruoat tulivat eteemme. Edelleen siemailin vain vettä lasistani, raivolla. Yritin tyydyttää huutavan nälän tunteen, epäonnistuen.
Olisin onnistunut, ellei ystäväni olisi tullut täyteen aivan liian pian ja tarjonnut minulle loppuja rullakebabistaan. Tarrasin rullaan tiukasti ja mahaanhan se nopeasti upposi.
Ei siinä olisi ollut liikaa kaloreita, mutta…
Ostinpa sitten vielä itselleni rullakebabin. Söin puolet. Inhosin itseäni.

Läski mikä läski. Ei voi kieltäytyä ruoasta kun sitä tarjotaan.

This is me.

Lihava. Minä en ole muuta kuin kiloja ja grammoja. Olen iso. Täytän huoneen, helposti. Peitän pienen ihmisen taakseni, piiloon.

Itken joka ilta. Ei siihen enää edes tarvitse syytä tai surua, kyyneleet vain valuu poskia pitkin märkänä norona.
Syön, syön ja syön. Eikä loppua näy. Se on kuin loppumaton alamäki, ylös ei jaksa enää kiivetä. Ei ylös edes näe.
Eilen illalla olin onnellisempi kuin pitkään aikaan. Näin punaista jokapuolella. Lavuaarissa, lattialla, ihollani… Tunsin viiltävää kipua vasemmassa ranteessani.

Koulussakaan ei tarvitse enää käydä syömässä. Paras ystäväni aloitti laihiksen ja sen myötä minäkin olen oikeutettu syömään vähemmän, tuntemaan nälkää. Paska vain, minulle tulee niin epäonnistunut olo ystäväni vierellä. Hän on niin hyvä, hän tekee kaiken kunnialla loppuun asti, oli asia mikä vain. Tällä kertaa se on kilojen karistaminen, hän pudottaa ne. Ja vain parissa kuukaudessa. Hän nälkiinnyttää itseänsä sen kaksi kuukautta, ehkä vähän kauemmin, ja kestää sen.
Hän ei edes valita.

Vihaan peilikuvaani. Vihaan itseäni. Haluan pois tästä maailmasta, uuteen, parempaan.

Ehkä vielä joskus…