So far away.

Muistan sen päivän kuin eilisen, kun poliisit tuli meidän ovelle ja ilmoitti sun kuolemasta. Äidille ne sen sanoi, mä olin silloin vielä tyytyväisenä leikkimässä mun uusilla barbeilla. En vielä tiennyt millaisia uutisia ne hetki sitten ovella näkemäni sinipukuiset miehet olivat tuomassa.
Äiti astui huoneeseeni ja mä luulin että se halusi tulla leikkimään mun kanssa. Ei se halunnut kun sillä oli jotain asiaa. Se istui mun sängylle ja mä nousin lattialta istuakseni sen viereen. Äiti otti mua kädestä kiinni ja mä tajusin, että tämä olisi jotain tärkeää.
Se katsoi mua silmiin ja alkoi puhua. Mä kuuntelin ihan hiljaa.


"Sun isä sai yöllä sairaalassa sydänkohtauksen."


Isi oli sairaalassa kehkosyövän takia. Mutta mun isä olisi vahva ja voittaisi sen ja tulisi taas terveeksi. Näin mä ajattelin äidin sanottua isän saaneen sydänkohtauksen. Tiesin, että isä oli selvinnyt siitäkin. Mun isi oli maailman vahvin. Mun isi oli mulle sankari, ylivoimainen ja voittamaton.


"Lääkärit yritti elvyttää sitä, mutta... Sun isä kuoli."


Kaikki romuttui. Ei mun isä ollutkaan mahtava ja kuolematon. Se oli vain tavallinen isä. Ja se oli jättänyt mut.
Äidin kerrottua mulle tuon, mä jotenkin tyhjenin. Äiti sanoi jotain mulle, mutten kuunnellut. Sitten se jätti mut yksin. Mä olin seitsemän. Mä en ymmärtänyt tai halunnut ymmärtää, etten näkisi isääni enää koskaan. Jatkoin vain barbeillani leikkimistä.
Seuraavat kuukaudet ovat aivan pimennossa, en muista mitään. Kunnes tulivat hautajaiset.


Hautajaispäivän aamuna muistan kuinka minua väsytti herätä niin aikaisin, mutta kuinka piristyin muistaessani että tänään saisin pistää päälleni uuden mekkoni.


Kun mä seisoin siinä arkun edessä siskoni ja veljeni keskellä, katsoin kaikkia ihmisiä jotka seisoivat päät painuksissa. Mun sukulaisia. Mä katsoin kuinka kaikki itki ja niiskutti. Kaikki olivat surullisia. Syystäkin.
Miksi mä en sitten ollut?
Katsoin vasemmalle puolelleni siskoani. Sekin itki.
Miksi mä en itkenyt?
Katsoin oikealle. Veljenikin itki lukiessaan adressia.


Mua alkoi ahdistaa. Mun isäni makasi edessäni tuossa ruskeassa arkussa kuolleena enkä mä tuntenut mitään.
Yritin itkeä. Ei onnistunut, en saanut puserrettua edes yhtä kyyneltä.
Musta tuntui, että mä en edes ansainnut isää, koska en surrut sen kuolemaa. Siltä musta vieläkin tuntuu.


Mulla on niin kova ikävä mun isää. Mä haluaisin tietää mitä mieltä isi olisi musta nyt.
Mitä se näyttäisi.
Joisiko se vielä vai olisiko se päässyt eroon alkoholismistaan.
Millainen se olisi.
En koskaan saa tietää ja tiedän että nää asiat tulee pyörimään mun mielessä aina.


Mulla on vain yksi ainut muisto susta. Mä istuin sun sylissä ja luin sulle Aku Ankkaa. Halusin näyttää sulle kuinka olin oppinut koulussa lukemaan. Luin sulle koko lehden ja sä kuuntelit herpaantumatta. Se oli onnellinen hetki.


Mä rakastan sua iskä.

Today I feel invincible.

Minä kysyin äidiltä mitä Jumala tekee kaiket päivät. “Pelastaa ihmisiä.”

Ja minä uskon sen. Pelastihan Hän minutkin. Kuoleman partaalta. Hänen enkeleidensä ansiosta minä vielä hengitän.

Kysyin pikkusiskoltani mikä elämän tarkoitus on. “Rakkaus.”

Rakkaus. Rakkaus saattaa pelastaa ihmishenkiä, rakkaus on voimakas ja rakkaus on hyvä.

Minä haluan tuntea rakkauden ennen kuin kuolen. Mutta en silti usko sen olevan elämän tarkoitus.

Eilen minä löysin kauan kadoksissa olleen itsekurini. Aloin ajattelemaan. Haluanko minä tosiaan näyttää tältä? Ja muistin että vain 5 viikon päästä minä täytän 18. Se maaginen luku, jonka ansiosta elämäni paranee huomattavasti. Toivottavasti.

5 viikon päästä ne haluavat järjestää minulle synttäribileet. Sinne tulee paljon ihmisiä, niitä entisestä elämästä ja tästä uudesta. Haluanko minä hyllyä siellä vai pitää hauskaa ja olla miettimättä kuinka paljon läskiä kehossani on? Koko ajan nostella housujani mahan päälle kun istun, ettei mahani vahingossakaan pömpötä?

Ja tämän kautta löysin ihanan itsekurini. Elokuussa minä olen laiha. Kärsin seuraavat viisi viikkoa, jotka alkoivat tästä päivästä ja sitten nautin tuloksista.

Olen vahva.