Herätä mut eloon.

Mun elämä menee ihan ohi. Mä en tee koskaan mitään enkä käy missään. Tuntuu että kaikki on ihan turhaa. Mä käyn päivisin koulussa ja sitten vain istun kotona. Miksen mä tee elämästäni ikimuistoista? Ettei tarvitse vanhana katua. Ja saa muistella niitä elämän pieniä virheitä ja niitä hyviä hetkiä. Joo, on mulla jonkun verran muistoja, muttei mitään ihmeellisiä. Jotenkin masentaa.
Mä en jaksaisi enää hirveästi angstata tai olla murheissani, siksi mä en ole hirveästi nyt tänne blogiinkaan kirjoitellut. Mä haluaisin olla iloinen ja iloita pienistä asioista. Mutta en osaa.

Mä muutin kaksi kuukautta sitten omaan asuntoon ja toivon etten olisi muuttanut. Hirveä stressi ja kiire koko ajan. Rahat ei riitä ja joudun elämään nälässä. Ehkä se on toisaalta hyvä, laihdunpahan. Mutta se olo mikä siitä tulee, ei ole hyvä. Mulla on nälkä koko ajan, heikko olo kestää koko päivän. Ja mulla on tosi yksinäistä tässä pikku kopissa.
Onneksi mä saan kuitenkin käydä aina välillä kotona moikkaamassa vanhempia, mun pikkusiskoa ja kissaa. Ja yleensä saan siellä myös syödäkseni kunnolla. Mutta aina kun mä menen kotiin, mä punnitsen itseni. Mun ei pitäisi tehdä sitä koska masennun aina sen jälkeen. Mä lihon lisää ja liikaa. Varmaan johtuu siitä, kun asuu yksin ja voi ostaa ihan mitä haluaa, niin ostan sitten kaikkea epäterveellistä ja lihottavaa ruokaa.

Mä haluan mun elämälle tarkoituksen.

Sick of everything.

Mä en voinut liikkua koska se sattui. Mä en voinut vain maata, sekin sattui. Nukkumaankaan en pystynyt, sillä ei nukuttanut. Olin nukkunut jo liikaa. Olin vain naulittu tähän paikkaan, tähän sänkyyn ja tähän aikaan.
Kukaan ei edes välittänyt. Äiti hääräili omia juttujaan eikä tullut edes katsomaan olinko mä kunnossa. Mä voisin olla sen puolesta vaikka kuollut. Ei se tietäisi, kun ei sitä kiinnostanut.
Kukaan mun vähistä kavereista ei ollut soittanut mulle kokonaiseen kolmeen päivään. Ei edes pientä tekstiviestiä. Ei mitään. Mä voisin olla kuollut eikä nekään tietäisi mitään. Miksi niitäkään kiinnostaisi…
Voi kun voisinkin valittaa vielä siitä ettei poikaystävä huolehtinut, mutta mikä poikaystävä? Ei mulla ollut. Ei ketään.
Yksin tässä maailmassa, yksin kärsimässä ja aivan ainoana olemassa.

Mulla oli ihan paska olla enkä silti voinut muuta kuin olla.


Whose woods 
these are I think
I know
His house is in
the village though;
he will not see me
stopping here
To watch his 
woods fill up
with snow.
The woods are lovely,
dark and deep
But I have promises
to keep
And miles to go
before I sleep.

So far away.

Muistan sen päivän kuin eilisen, kun poliisit tuli meidän ovelle ja ilmoitti sun kuolemasta. Äidille ne sen sanoi, mä olin silloin vielä tyytyväisenä leikkimässä mun uusilla barbeilla. En vielä tiennyt millaisia uutisia ne hetki sitten ovella näkemäni sinipukuiset miehet olivat tuomassa.
Äiti astui huoneeseeni ja mä luulin että se halusi tulla leikkimään mun kanssa. Ei se halunnut kun sillä oli jotain asiaa. Se istui mun sängylle ja mä nousin lattialta istuakseni sen viereen. Äiti otti mua kädestä kiinni ja mä tajusin, että tämä olisi jotain tärkeää.
Se katsoi mua silmiin ja alkoi puhua. Mä kuuntelin ihan hiljaa.


"Sun isä sai yöllä sairaalassa sydänkohtauksen."


Isi oli sairaalassa kehkosyövän takia. Mutta mun isä olisi vahva ja voittaisi sen ja tulisi taas terveeksi. Näin mä ajattelin äidin sanottua isän saaneen sydänkohtauksen. Tiesin, että isä oli selvinnyt siitäkin. Mun isi oli maailman vahvin. Mun isi oli mulle sankari, ylivoimainen ja voittamaton.


"Lääkärit yritti elvyttää sitä, mutta... Sun isä kuoli."


Kaikki romuttui. Ei mun isä ollutkaan mahtava ja kuolematon. Se oli vain tavallinen isä. Ja se oli jättänyt mut.
Äidin kerrottua mulle tuon, mä jotenkin tyhjenin. Äiti sanoi jotain mulle, mutten kuunnellut. Sitten se jätti mut yksin. Mä olin seitsemän. Mä en ymmärtänyt tai halunnut ymmärtää, etten näkisi isääni enää koskaan. Jatkoin vain barbeillani leikkimistä.
Seuraavat kuukaudet ovat aivan pimennossa, en muista mitään. Kunnes tulivat hautajaiset.


Hautajaispäivän aamuna muistan kuinka minua väsytti herätä niin aikaisin, mutta kuinka piristyin muistaessani että tänään saisin pistää päälleni uuden mekkoni.


Kun mä seisoin siinä arkun edessä siskoni ja veljeni keskellä, katsoin kaikkia ihmisiä jotka seisoivat päät painuksissa. Mun sukulaisia. Mä katsoin kuinka kaikki itki ja niiskutti. Kaikki olivat surullisia. Syystäkin.
Miksi mä en sitten ollut?
Katsoin vasemmalle puolelleni siskoani. Sekin itki.
Miksi mä en itkenyt?
Katsoin oikealle. Veljenikin itki lukiessaan adressia.


Mua alkoi ahdistaa. Mun isäni makasi edessäni tuossa ruskeassa arkussa kuolleena enkä mä tuntenut mitään.
Yritin itkeä. Ei onnistunut, en saanut puserrettua edes yhtä kyyneltä.
Musta tuntui, että mä en edes ansainnut isää, koska en surrut sen kuolemaa. Siltä musta vieläkin tuntuu.


Mulla on niin kova ikävä mun isää. Mä haluaisin tietää mitä mieltä isi olisi musta nyt.
Mitä se näyttäisi.
Joisiko se vielä vai olisiko se päässyt eroon alkoholismistaan.
Millainen se olisi.
En koskaan saa tietää ja tiedän että nää asiat tulee pyörimään mun mielessä aina.


Mulla on vain yksi ainut muisto susta. Mä istuin sun sylissä ja luin sulle Aku Ankkaa. Halusin näyttää sulle kuinka olin oppinut koulussa lukemaan. Luin sulle koko lehden ja sä kuuntelit herpaantumatta. Se oli onnellinen hetki.


Mä rakastan sua iskä.

Today I feel invincible.

Minä kysyin äidiltä mitä Jumala tekee kaiket päivät. “Pelastaa ihmisiä.”

Ja minä uskon sen. Pelastihan Hän minutkin. Kuoleman partaalta. Hänen enkeleidensä ansiosta minä vielä hengitän.

Kysyin pikkusiskoltani mikä elämän tarkoitus on. “Rakkaus.”

Rakkaus. Rakkaus saattaa pelastaa ihmishenkiä, rakkaus on voimakas ja rakkaus on hyvä.

Minä haluan tuntea rakkauden ennen kuin kuolen. Mutta en silti usko sen olevan elämän tarkoitus.

Eilen minä löysin kauan kadoksissa olleen itsekurini. Aloin ajattelemaan. Haluanko minä tosiaan näyttää tältä? Ja muistin että vain 5 viikon päästä minä täytän 18. Se maaginen luku, jonka ansiosta elämäni paranee huomattavasti. Toivottavasti.

5 viikon päästä ne haluavat järjestää minulle synttäribileet. Sinne tulee paljon ihmisiä, niitä entisestä elämästä ja tästä uudesta. Haluanko minä hyllyä siellä vai pitää hauskaa ja olla miettimättä kuinka paljon läskiä kehossani on? Koko ajan nostella housujani mahan päälle kun istun, ettei mahani vahingossakaan pömpötä?

Ja tämän kautta löysin ihanan itsekurini. Elokuussa minä olen laiha. Kärsin seuraavat viisi viikkoa, jotka alkoivat tästä päivästä ja sitten nautin tuloksista.

Olen vahva.

Do you hear me God?

Tyttö istuu pöydän ääressä. Pöytä on katettu täyteen ja tyttö näyttää rauhalliselta, nälkäiseltä. Mielessään tyttö panikoi. Miettii kuumeisesti tekosyitä jättää väliin tuo herkullinen ateria. Kuinka valehdella niille kaikkein rakkaimmille?

"Taidan olla kipeä. En voi syödä, äiti."

Todistaakseen sanansa tyttö nousee pöydästä, juoksee vessaan lukiten oven ja oksentaa sisuksiaan ulos. Oven toiselta puolen kuuluu lause joka tekee tytön onnelliseksi. Edes hetkeksi.

"Tuon sinulle vettä, mene lepäämään."

Olin välttänyt ruokailun tältä päivältä.

Olen alkanut miettimään elämän tarkoitusta. Mikä se on? Onko elämällä edes tarkoitusta? Miksi me elämme tällä maapallolla?

Jotta voimme tehdä töitä uupumukseen saakka, ottaa turhia velkoja ja maksaa niitä itku silmässä, satuttaa toisiamme ilman mitään hyvää syytä? Sitäkö elämä on?

Olen myös alkanut miettimään Jumalaa. Onko Häntä? Jos on, miksi hän antaa kaiken tämän pahan tapahtua ja hyvien ihmisten kuolla ennen aikojaan?

Onko missään mitään järkeä?

Dream on.

Olen kehittänyt itselleni oman unimaailman. Unissani minun on hyvä olla. Nukkuessani olen onnellinen, enkä tahtoisi herätä.

Silloin minulla on ystäviä, paljon. Ja he välittävät minusta. Minä olen ainut asia, jota varten he elävät. Heidän ainut tehtävänsä elämässään on miellyttää minua ja varmistaa minun olevan onnellinen. Unissani olen täydellinen. Olen laiha, sosiaalinen ja kaunis. Kaikki mitä toivoisin oikeassakin elämässäni olevan. Ja unessani minulla on maailman ihanin ja täydellisin poikaystävä, joka välittää minusta ja rakastaa minua.

Tahtoisin elää unimaailmassani aina enkä koskaan herätä.

Oikeassa elämässäni mikään ei onnistu, mikään ei ole hyvin. Jonkin aikaa sitten luulin asioiden olevan parantumaan päin. Ei. Olen tuomittu elämään onnettomana ja epäonnistujana.

Tämä kesä on täysin pilalla jo nyt. En ole tehnyt mitään, en ole ollut missään enkä kenenkään kanssa. Minulla ei ole ystäviä. Ei ketään kenen kanssa viettää aikaa ja luoda muistoja.

Kun olen vanha ja katson elämääni taaksepäin, näenkö mitään?

Land of confusion.

 

En tiedä enää mistään mitään. Olen menettänyt ymmärrykseni kaikkea kohtaan ja eniten omaa itseäni kohtaan. En tiedä mitä haluan, en tiedä mitä en halua enkä osaa siksi tehdä oikein mitään. Joten minä vain olen. Minä vain nukun ja katson telkkaria näkemättä yhtään mitään. Silmäni pomppivat tekstien yli näkemättä niitä. Ymmärtämättä mitään.

En tiedä miksi tai milloin aloin käyttäytymään näin. Kuin jokin... zombi. En ajattele, mieleni on aivan tyhjä. On kuin olisin vain henkisesti lakannut olemasta.

En tiedä. En vain tiedä.