Minä pelkään. Olen menettämässä otteeni Anasta. Syön aivan liikaa, nautin syömisestäni enkä liiku enää. En edes halua liikkua. Välillä ajattelen olevani ihan hyvä näinkin. Että en ole lihava, olen normaalipainoinen. Näinä hetkinä minä syön roskaruokaa, syön karkkia ja pikkuisin vielä sipsiä. Ja seuraavana päivänä en enää ajattelekaan niin, en koe olevani hyvä vaan ruma ja ällöttävän lihava. Ja minua kaduttaa.
En halua luopua Anasta. Ainoastaan se ymmärtää minua, pitää minut elossa ja järjissäni. Ja laihana.
Koulu. Kamala paikka. Kukaan ei huomaa minua luokassa, kukaan ei edes vilkaise minuun. On kuin en olisi koskaan sinne palannutkaan. Olin luullut, että kaikki tulisivat kyselemaan vointiani ja imemään viimeisetkin juorut minusta. Kuinka helvetin väärässä olinkaan.
Vihaan isäpuoltani. Jos hän jotain osaa, niin se on lytätä itsetuntoni hyvin, hyvin alas. Hän haukkuu minua päin naamaa, eikä tajua yhtään sen osuvan arkaan paikkaan ja sattuvan. Enkä haluaisi itkeä sen takia, en halua hänellä olevan tälläistä vaikutusta minuun, mutten voi sille mitään.
