Vihdoinkin olen kotiutunut sairaalasta! En ymmärrä miksi ne pitivät minua niin kauan siellä. Kai ne halusivat varmistaa minun olevan täysin kunnossa.
En ole.
En tosin aio enää yrittää itsemurhaa. Se sattuu liikaa.
Ne luulevat myös syömisteni olevan kunnossa. Ana valtaa edelleen suurimman osan elämästäni; ajastani ja ajatuksistani. En ymmärrä kuinka sain kaikki luulemaan toisin. Mutta onneksi sain.
Heti sairaalasta tuloni jälkeen olen huomannut, ettei minulla ole yhtään ystävää jäljellä. Nekin, jotka kävivät katsomassa minua siellä, oli luultavasti joko pakotettu sinne tai tulivat vain, koska olivat uteliaita ja juorunjanoisia.
Luoja, kuinka paljon minusta on varmasti juoruttu... Pelottaa mennä takaisin kouluun.
Äiti sanoo ettei tästä ole muuta suuntaa kuin ylöspäin. Että asiani eivät voisi huonommin olla. Kyllä ne voisivat. Niin paljon voi vielä mennä vikaan.
No, maanantaina sen näkee. Ehkä ne eivät syö minua elävältä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti