Mutta kun sen luvun näkee jalkojensa juuressa, valkoisen vaa’an pienessä ruudussa, se tuntuu suuremmalta kuin mikään. Tänä aamuna minä sen näin.
Juoksen vessaan. Käännän vesihanan täysille, jotta äänet eivät kuulu yläkertaan. Kumarran vessanpöntön juureen, avaan suuni ja työnnän sormet syvälle kurkkuun.
“Sinä olet säälittävä. Luuletko saavasi ne viisi kiloa näin pois. Et saa.”
“Liiku enemmän, liiku kunnes et jaksa, kunnes kuolet uupumukseen.”
Minä tottelen. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Voi olla että kuolenkin. Mutta kuolen myös jos lihon. Ei minulla ole mitään menetettävää.
Tekisi mieli liimata huuleni yhteen. Niin en saisi niitä rasvaisia ja lihottavia ruokia suuhuni, kurkusta alas ja mahaan.
Taidan mennä tästä. Jonnekin. Pois. Varmaankin en mihinkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti