Lihava. Minä en ole muuta kuin kiloja ja grammoja. Olen iso. Täytän huoneen, helposti. Peitän pienen ihmisen taakseni, piiloon.
Itken joka ilta. Ei siihen enää edes tarvitse syytä tai surua, kyyneleet vain valuu poskia pitkin märkänä norona.
Syön, syön ja syön. Eikä loppua näy. Se on kuin loppumaton alamäki, ylös ei jaksa enää kiivetä. Ei ylös edes näe.
Eilen illalla olin onnellisempi kuin pitkään aikaan. Näin punaista jokapuolella. Lavuaarissa, lattialla, ihollani… Tunsin viiltävää kipua vasemmassa ranteessani.
Koulussakaan ei tarvitse enää käydä syömässä. Paras ystäväni aloitti laihiksen ja sen myötä minäkin olen oikeutettu syömään vähemmän, tuntemaan nälkää. Paska vain, minulle tulee niin epäonnistunut olo ystäväni vierellä. Hän on niin hyvä, hän tekee kaiken kunnialla loppuun asti, oli asia mikä vain. Tällä kertaa se on kilojen karistaminen, hän pudottaa ne. Ja vain parissa kuukaudessa. Hän nälkiinnyttää itseänsä sen kaksi kuukautta, ehkä vähän kauemmin, ja kestää sen.
Hän ei edes valita.
Vihaan peilikuvaani. Vihaan itseäni. Haluan pois tästä maailmasta, uuteen, parempaan.
Ehkä vielä joskus…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti